Tämän kesän projekti on nimeltään "tuhoa rikkaruohot syömällä". Tosin peli oli menetetty jo alkukeväästä, mutta yritys on ollut sinnikästä. Rikkaruohojen hyötykäytöstä muistuttaa myös Juhana Harju blogissaan Aamiainen ruohikolla.
Pitkäaikaiset lukijani muistavat varmaan, että pyrin upottamaan syötäviä rikkaruohoja kaikkin mahdollisiin ja mahdottomiin ruokiin. Täällä maalla, kaukana maantiestä ja naapureista, niitä on turvallista kerätä ihan pihapiiristä. Ohjeita etsin mm. Toivo Rautavaaran kirjoittamista kirjoista Mihin kasvimme kelpaavat ja Terveysteetä luonnonkasveista. Myös Puutteenperän sivuilla käyn usein vilkuilemassa.
Eilen vuorossa olivat voikukat, jotka ovat juuri nyt parhaassa kukassa. Ne voi hyötykäyttää aivan kokonaan, mutta niiden voimakkaaseen makuun pitää tosin ensin hieman totutella. Voikukkasiman ohje on parin vuoden takaa. Tällä kertaa tosin jätin hiivan pois ja korvasin sokerin lusikallisella hunajaa, jolloin juomasta tuli enemmän teen kaltaista. 
Pienemmässä kattilassa on voikukan nuppuja, jotka keitin suolavedessä. Heitin niitä illalliseksi tekemäni vihanneswokin sekaan. Hieman karvaan makuisia, mutta terveellistä, kuitupitoista ja kaloritonta naposteltavaa.
Näin kesän ensimmäisten helteiden aikaan muistutan vielä erinomaisesta helleruuasta, kylmästä borsh-keitosta, johon saa upotettua melkoisen määrän vihreää silppua. Kuumalla ilmalla ei tee mieli ruokaa, mutta energiaa on silti saatava ja nestetasapainosta on pidettävä huoli. Siinä tämä keitto on ihan yliveto!
Karvainen assistentti tekemässä rikkaruohojen laatutarkistusta.
Risulinnun innoittamana pitää kertoa uusi nokkosresepti, jonka kehitin viime talvena. Nokkosta oli pakkasessa pussikaupalla, joten yritin saada sitä ujutettua kaikkiin mahdollisiin ja mahdottomiin ruokiin. Tämä resepti syntyi yhtenä sunnuntaipäivänä porsaanfileen seuraksi ja sen jälkeen olen tehnyt sitä useamman kerran. Siinä yhdistyvät nokkosen lisäksi kukkakaali, paprika ja juusto. Nyt kun koko kasvimaa pukkaa nokkosta, niin luulenpa, että ensi talvenakin meillä on muutama pussi pakkasessa...
Tähän reseptiin tarvitaan:
iso kasa tuoreita nokkosia
pussillinen pakastekukkakaalia (tai kokonainen tuore kukkakaali)
yksi punainen paprika
pari isoa sipulia ja valkosipulinkynsiä sen verran kuin sielu sietää
yksi kokonainen chilipalko
paketti sulatejuustoa
Otetaan siis koppa käsivarrelle ja käydään keräämässä tuoreita nokkosia niin paljon kuin sielu (ja sormenpäät) kestää. Huuhdellaan ne ja ryöpätään kiehuvassa vedessä, niin että ne eivät enää polta. Otetaan keitinvesi talteen ja laimennetaan se sopivaksi kasteluvedeksi, josta kukat sanovat kiitos!
Itse nokkosten annetaan hieman jäähtyä ja hakataan ne sitten veitsellä hienommiksi kunkin oman maun mukaan. Jätetään kasa odottamaan vähäksi aikaa.
Tuoreesta chilistä poistetaan siemenet, jolloin tulisuus vähenee. Itse jätän aina osan siemenistä ja sisäpuolen kalvoista, jotka antavat mukavasti potkua.
Chili ja paprika silputaan, samoin valkosipulinkynnet.
Sipulit silputaan ja sulatejuusto leikataan paloiksi.
Kukkakaali pienitään suupaloiksi ja keitetään puolikypsäksi vähässä vedessä.
Sipuli, valkosipuli ja chili kuullotetaan öljyssä pehmeiksi mutta ei mössöksi.
Puolikypsät kukkakaalin lohkot lisätään sekaan ja pyöritellään sekaisin.
Lisätään sulatejuusto ja annetaan sulaa sekaan. Viimeiseksi mukaan pyöritetään nokkoset sekä maun mukaan suolaa ja pippuria. Sulatejuustossa on suolaa, joten sitä ei välttämättä tarvitse lisätä yhtään.
Joka kesä olen kokeillut jotain uutta makuelämystä. Toissakesänä tein voikukkasimaa, viime vuonna sitruunakantarelleja. Nokkosia olemme popsineet joka vuosi ja pakastan niitä talveksikin. Nyt innostuin kokeilemaan jauhosavikkaa, jota tuli iso kulhollinen, kun kitkin kasvimaata.
Levitin keväällä kasvimaalle ylivuotista kompostia, jossa ilmeisesti oli jauhosavikan siemeniä runsain määrin. Muutama päivä porkkanansiementen kylvämisen jälkeen ilahduin suunnattomasti, kun riveihin alkoi puskea vihreää kasvustoa tasaisena mattona. Se osoittautui jauhosavikaksi, joka kasvoi aivan silmissä. Porkkanat eivät ehtineet vielä itääkään, kun oli jo ensimmäinen sadonkorjuun aika. Korjasin alle kymmensenttiset taimet kokonaan, juuret nipistin pois mutta varret otin mukaan. Huuhtelin kasvit ja ryöppäsin ne nopeasti vedessä. Sitten silppusin ne veitsellä. Ryöpätyt kasvit muistuttivat ulkonäöltään pinaattia. Jauhosavikka on aika mauton kasvi, ehkä vähän jauhoisen makuinen. Ravintoaineitakaan siinä ei juuri ole, paitsi C-vitamiinia 240 mg/100 g tuoretta kasvia. (Nokkosessa on 175 mg/100 g). Mielestäni jauhosavikkaa ei kannata kerätä ainakaan maun takia. Nokkosen mukana kerättynä se menettelee, mutta kannattaa muistaa että se sisältää paljon oksaalihappoa, joten sitä suositellaan syötäväksi maitoruokien kanssa.
Tänään keräsin kopallisen nuoria nokkosia ja muita syötäviä "rikkaruohoja" kuivattaviksi. Samaan koppaan päätyi myös jauhosavikkaa, apilanlehtiä sekä maitohorsman, vuohenputken, mesiangervon ja voikukan nuoria lehtiä. Kuivaan ne miedossa uuninlämmössä ja murskaan viherjauheeksi talvea varten. Kasvit pitää kerätä puhtaalta paikalta ja ottaa vain nuoria kasveja, jotka eivät vielä kuki.
Kuusirannan emäntä heitti haasteen yhtyä pujonkitkentätalkoisiin ja mikäs siinä, samoissa aikeissa olin itsekin. Meillä on talon ympärillä pari hehtaaria peltoa, jossa pujo viihtyy. Onneksi emme ole allergisia, joten pujosta ei sinällään ole haittaa, muuten kuin maisemaa rumentamassa. En silti halua sen leviävän enää yhtää enempää, sillä se tuntuu valtaavan vaikka kaiken alan muiden kasvien kustannuksella.
Samalla esittelen toisenkin inhokkikasvini, jonka pyrin aina kitkemään tarkasti pois. Se on hevonhierakka. Sen siemenet kypsyvät heinäkuussa, jolloin koko varsi muuttuu ikävän ruskeaksi. Näitä ruskeita varsia törröttää ojien pientareilla paljon. Se ei onneksi aiheuta allergisia oireita, mutta on yhtä ikävän näköinen kuin pujo ja yhtä paha leviämään. Pieniäkin taimia on jo hankala saada kitkettyä, koska sillä on syvä paksu paalujuuri. Kasvimaallani asustaa vuodesta toiseen pari yksilöä, joita en saa pois vaikka kaivaisin miten syvän montun. En ymmärrä, mistä ne aina saavat uuden lähdön.
Lastenleipuri sivuraiteelta kyseli taannoin, kuinka tekisi soppaa kuivatuista nokkosista. Haaste oli sen verran mielenkiintoinen, että otin sen vastaan. Teen usein nokkossoppaa sekä tuoreista että pakastetuista vihulaisista. Kuivattuja en ole koskaan käyttänyt soppaan vaan lisäillyt esim. sämpylä- ja lettutaikinoihin. Harvemmin kyllä viitsin ruveta kuivaamaan, siinä kun menee aikaa ja pitää mallata hyvin tarkkaan uunin lämpötila. Itselläni ei ole kuivuria, joten olen kuivattanut leivinuunin jälkilämmössä, alle 50 asteessa luukku raollaan ja hento läpiveto piippuun.
Vaan nyt päätin kokeilla ja mistäpä sitä muualta aloittamaan kuin ulos ja puskiin keräämään! Sattui leivinuunikin olemaan sopivan lämmin, kun edellisenä yönä siellä oli muhitellut karjalanpaisti miedossa lämmössä (nami-nami!). Yleensä ei suositella kuivattavien kasvien huuhtelemista, mutta nyt oli pakkotilanne, kun nokkoset olivat ihan keltaisenaan alas sataneesta siitepölystä. Sittemmin kyllä luin, että kuivattamisessa syntyvän ruohon maun voisi estää, jos ennen kuivatusta ryöppäyttäisi nokkoset pikaisesti suolavedessä, mutta nyt tyydyin vain huljuttelemaan roskat pois.
Aloin etsiä ohjeita Toivo Rautavaaran kirjasta Mihin kasvimme kelpaavat. Siellä on sivukaupalla tietoa nokkosen käytöstä ja ruokaohjeita, mutta kuivatuista sanotaan vain, että ne pitää liottaa pari tuntia ennen käyttöä. Internetissäkin löytää hakusanoilla "nokkoskeitto" ja "kuivattu nokkonen" runsaasti linkkejä, mutta enimmäkseen ne olivat noita sämpylätaikinaohjeita. Aloin siis soveltaa ja kaivoin koeputket - siis kasan kattiloita - esille. Koska tekniseen tukitiimiimme (koemaistelijoihin) kuuluu vain kaksi henkeä, tein pieniä annoksia, mutta reseptejähän voi soveltaa isommiksi tarpeen mukaan.
Ohjeissa käskettiin liottamaan, kiehauttamaan ja soseuttamaan. Päätin vähän oikaista ja jauhoin osan kuivatuista nokkosista tehosekoittimessa hienoksi jauhoksi. Siitä tehty keitto jää vähän rakeiseksi, mutta valmistusaika on lyhempi. Kuivattu nokkonen muuten polttaa samalla tavalla kuin tuore, joten sitä käsitellessä kannattaa käyttää hanskoja. Itse nokkosen maku on valmiissa keitossa hyvin mieto, joten jos haluaa voimakkaasti nokkosen makuista soppaa, kannattaa varmaankin säilöä nokkoset pakastamalla eikä kuivaamalla. Tuoreista tietenkin tulee voimakkainta, yksi oma ohjeeni löytyy täältä.
Itse pidän juustosta, joten yhden sopan tein juustonmakuiseksi. Se sopi mielestäni hyvin yhteen nokkosen kanssa, mutta juustoa pitää lisätä varovasti, ettei se peitä nokkosen mietoa makua.
Toisen sopan tein perunasta, joka sekin sopii hyvin yhteen, mutta tahtoo myös peittää nokkosen makua.
Perussoppa kuivatusta nokkosesta
(yksi annos)
Kaksi ruokalusikallista kuivattua ja tehosekoittimessa hienoksi jauhettua nokkosta
keitetään vajaassa puolessa litrassa vettä vähintään varttitunti, mielummin puoli tuntia.
Suurustetaan veteen sekoitetuilla vehnäjauhoilla ja keitetään vielä muutama minuutti. Maustetaan suolalla.
Tästä tulee väriltään tumman vihreää ja vähän rakeista keittoa. Aika miedon makuista.
Jos ei halua jauhaa nokkosia tehosekoittimessa hienoksi, niitä pitää liottaa muutama tunti lämpimässä vedessä ennen keittämistä. Itse syön mielummin nokkosta soseena, joten soseutan sopan viimeistään ennen pöytään kantamista. Kuten seuraavan kokeilunkin:
Soseutettu nokkos-perunasoppa
(yksi annos)
Liota kuivattuja nokkosia pari tuntia lämpimässä vedessä (vajaa puoli litraa vettä)
Nokkosia saa olla reilu puoli desilitraa kun niitä hieman hiertää pienemmiksi käsien välissä ja painelee desin mitan pohjalle.
Keitä liotettuja nokkosia (liotusvedessään) varttitunti ja lisää sitten sekaan
yksi iso peruna kuorittuna ja kuutioituna
Keitä niin kauan että peruna on tarpeeksi pehmeä soseutettavaksi.
Soseuta soppa vaikka sauvasekoittimella, jolloin nokkosen lehtiä jää isommiksi sattumiksi sekaan.
Tehosekoittimella tulee tasaisen vaaleanvihreää mössöä.
Lisää sen verran vettä että sopasta tulee sopivan lusikoitavaa ja mausta suolalla.
Mielestäni peruna maistuu voimakkaasti ja peittää helposti nokkosen maun, mutta tätä voisi kyllä tehdä toisenkin kerran. Urospuolinen testiryhmän jäsen kaipaili ruisleipää tämän sopan kanssa.
Ja lempparini on tietenkin:
Juustoinen nokkoskeitto
(yksi annos)
Kukkura ruokalusikallinen kuivattua ja tehosekoittimessa jauhettua nokkosta kiehautetaan
vajaassa puolessa litrassa vettä.
Sekaan murustellaan 2 sentin pala mustaleimaista koskenlaskijaa.
Annetaan kiehua varttitunti - puoli tuntia, jona aikana juusto sulaa liemeen.
Suurustetaan veteen sekoitetuilla vehnäjauhoilla ja annetaan kiehua vielä muutama minuutti. Maustetaan suolalla.
Tämä soppa yhdistää sopivasti nokkosen ja juuston hyvät puolet. Urospuolinen koemaistelija arveli, että vaalea leipä sopisi hyvin kolmanneksi pyöräksi.
Vasemmalla juustoista soppaa ja oikealla peruna-nokkossoppaa.
Jos jollakulla lukijalla on hyviä vinkkejä, niin niitä otetaan kernaasti vastaan.
Joka päivä jossakin penkissä putkahtaa maan pinnalle vihreää pitkulaista, pyöryläistä, hentoa, rotevaa, liuskaista tai muuta hennonvihreän vauvamaista, joka alkaa sitten voimalla työntää lehteä ja vartta ylöspäin. Joka päivä yllätyn huomatessani jonkin kasvin, jonka olemassaolon olin jo ihan unohtanut talven aikana. Huono muisti on oikeastaan ihan hyvä juttu näin keväisin - joka päivä saa aina uuden iloisen yllätyksen. Tänään bongasin viime kesänä äidiltä saamani perennan taimet, joiden nimeä en kyllä tiedä, mutta ulkonäöstä tunnistin ne. Tosin olin suunnitellut kehäkukkapenkkiä juuri siihen kohtaan, mutta . . . Joskus on huonosta muistista kieltämättä haittaakin. Kylvökartta voisi auttaa, mutta mitenkähän onnistuisin vielä seuraavana keväänä muistamaan, minne olen sen laittanut talvisäilöön?
Voikukat eivät kylvökarttaa tarvitse, niitä alkaa putkahdella nyt joka paikkaan. Kauniin keltaisiahan ne ovat, mutta uskomattoman sitkeitä leviämään. Ihan kuin kaikki rikkaruohot. Jossakin puutarhapalstalla kerran kysyttiin, mikä olisi paras tapa hävittää nokkonen. Vastaus oli: syö se. Meillä ei Erkkikään söisi kaikkia niitä nokkosia, voikukkia, vuohenputkia ja muita rikkaruohoja, jotka kantaisin pöytään, jos tuolla tavalla hävittämään rupeaisin. Parhaani olen kuitenkin yrittänyt, myös voikukan osalta, joten tässä yksi hyväksi havaittu resepti Toivo Rautavaaran kirjasta Mihin kasvimme kelpaavat.
Voikukkasima
Kerää kattila melkein täyteen voikukan kukkia, lisää vettä niin paljon kuin mahtuu ja kiehauta hiljalleen kannen alla.
Nosta kukat pois läviköllä, purista niiden mehu takaisin kattilaan ja lisää kattilaan
100 g sokeria tai siirappia sekä pari sitruunaviipaletta litraa kohti.
(Sitruunan sijaan voi käyttää rapapreria ja sokerin määrää voi pienentää)
Anna liemen kiehahtaa ja sitten jäähtyä.
Lisää huoneenlämpöiseen liemeen herneen kokoinen pala hiivaa ja jätä huoneenlämpöön vuorokaudeksi.
Pullota juoma ja vie kylmään.
Valmis juoma muistuttaa maultaan ja ulkonäöltään lähinnä kotikaljaa, ei niinkään simaa.
Kierrätän tarpeettomia tavaroitani postimaksun hinnalla tai vaihtokaupalla. Käy katsomassa täältä.
Tässä toinen kierrätysblogi.
